Pihtiputaan keihäskarnevaaleilla 2018 - kun kaikki oli vielä ok.
Kun kroppa hajoo....
Se piti olla ihan huippukesä:
seuracupia ja aluekisoja, elokuun puolivälissä Saarijärven
SM-kisat ja siitä pari viikkoa eteenpäin kauden ja mun koko
tähänastisen urheilu-uran päätavoite: Moniottelun
suomenmestaruuskilpailut Oulunsalossa.
Alkukesä oli käynnistynyt mallikkaasti, olin treenannut kovaa ja tuloksista tiesin että oon
hyvässä kunnossa. Sitten ihan yllättäen, joskus heinäkuun
lopulla, alko mun alaselkään tulla kiputuntemuksia aina treeneissä
ja kaikenlaisessa rasituksessa.
Siitä syystä koko elokuun alkupuoli
ja isoihin kisoihin valmistautuminen kului enimmäkseen lepäillen.
Kisapäivänä Saarijärvellä heti ekasta keihään
lämmittelyheitosta alkaen selkään sattui, polttava kipu tuntui
joka askeleella ja pelkkä istuminenkin tuntui pahalta, mutta
luovuttaa en halunnut. Koko kisa, ensin finaaliin ja siitä sisulla
palkintopallille hopealle asti, oli ihan älyttömän tuskainen.
Parkkipaikalla auton luona mietin miten olisi viisain yrittää
sulloutua takapenkille niin, ettei selkään sattuisi kovin paljon.
Kotimatkalla tunnelma ei tosiaankaan ollut katossa, ajatuksissa
pyöri, kuinka ihmeessä selviän seuraavan päivän
moukarikilpailusta.
Lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen
kroppa tuntui kuitenkin paljon paremmalta aamulla ja alaselkä
tiukasti teipattuna matkasin toiveikkaana takaisin Saarijärvelle.
Moukarin mestaruus tuli kivusta ja varomisesta huolimatta,
tein uuden ennätyksenkin ja upean kisapäivän kruunasi se, että
Lotan kanssa yhdessä voitettiin myös moukarin joukkuekilpailu.
Jälkeenpäin haastattelussa kerroin innolla toimittajalle, että
lähden Oulunsaloon ottelemaan parin viikon kuluttua, mutta ensin
”pieni” selkävaivani pitää saada hoidettua kuntoon.
Ja heti maanantaina alettiin etsimään
syytä tuolle viheliäiselle kivulle. Magneettikuvissa alaselän
nikamasta löytyi rasitusosteopatiaa ja murtumakin. Lääkäri
ilmoitti varsin tiukkaan sävyyn, etten todellakaan voi osallistua
nyt mihinkään urheilukilpailuun ja määräsi samalla kuukauden
liikuntakiellon. Ottelupäivänä seurasin siis synkkänä
kotisohvalla livetuloksista kilpakumppaneiden suorituksia – voi
kuinka paljon olisinkaaan halunnut olla kisassa mukana!
Todellisuus masensi, olin rikki. Edessä
häämötti loputtoman pitkä syksy ja turhan ison siivun
harjoituskaudesta lohkaiseva toipumisaika. Pyysin äitiä kuskaamaan
minua useampaankin lähialueen yu-kilpailuun ihan vaan katsomaan
paikanpäälle. Oli jotenkin lohduttavaa seurata niiden tekemistä,
jotka pystyivät kilpailemaan. Kului useampi viikko, ennen kuin
diagnoosia seurannut lamaannus meni ohi ja vamman
varsinainen kuntouttaminen saatiin käyntiin.
Aluksi fyssarin harjoitteet tuntuivat
kovin kevyen oloisilta ja niitä tehdessäni mietin, treenaanko
tarpeeksi tai vahingossa jopa liikaa. Kuulostelin tosi tarkkaan
tuntemuksia ja jännitin että selkään sattuisi taas. Mediassa
törmäsin silloin tällöin urheilutuloksiin, jotka saivat
murehtimaan, että jään älyttömästi jälkeen kun en pysty
harjoittelemaan kunnolla. Ja toisinaan, kun motivaatio oli vähän
hukassa, piti tarkasti miettiä syitä miksi jatkan.
Kuortaneen alue-ja piirileireille
osallistuin toipilaana, en halunnut jättää niitä väliin mistään
hinnasta. Oli kiva nähdä kentiltä tuttuja naamoja ja piristävää
tavata samanhenkisiä kavereita, vaikka en edelleenkään voinut
treenata samalla tavalla kuin toiset. Kuulin, että yllättävän
monella ikäiselläni nuorella joko on, tai on joskus aiemmin ollut,
samanlainen rasitusmurtuma kuin mulla. Joillakin tyypeillä jopa
useaan eri otteeseen. Leiriltä sain sitä paljon kaivattua
vertaistukea sekä uusia hyviä vinkkejä kuntoutukseen.
Loppuvuodesta ei näkymä ollutkaan enää niin synkkä ja tuli se
fiilis, että kunhan tästä paranen, niin mun kohdalla
urheilijaelämä jatkuu vaan yhtä kokemusta vahvempana.
Meni neljä kuukautta kokonaan ilman
juoksuaskelia, sitten kuukausi varovaista treeniä ja hölkkäilyä.
Rampattiin äitin kanssa polilla muutama kerta ja viimein,
ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen selkäranka kuvattiin uudelleen
ja se todettiin täysin parantuneeksi.
Sanotaan, että urheilija ei tervettä
päivää näe. Vammoja valitettavasti joskus tulee, se kuuluu
urheiluun. Ja silloin, kun ihan äärirajoilla suorituksia tehdään,
niin myös pään sisällä tapahtuu paljon; on isoja tunteita aina
pettymyksistä ja epätoivosta onnistumisen iloon ja riemuun. Se on aika rankkaa ja varsinkin kun sä oot
ite ainoa, joka oikeesti tietää sun tuntemukset ja koko tarinan taustalla. Sellanen kasvattaa henkisesti, kilpaurheilu onkin myös ihan parasta luonnekasvatusta.
Tätä kirjoittaessa on jo uuden kauden alku. Kevään harjoitukset ja valmistautuminen on
sujunut vaihtelevasti. Minä liikun täysillä, niillä eväillä mitä nyt on. Hyvä juttu, kun taas
voin ja saan asioita tehdä. Rakkautta yleisurheiluun ja etenkin kilpailemiseen
ei rasitusmurtuma onneksi vienyt. Nyt vaan nautitaan tästä kesästä, jota on vielä jäljellä ja yritetään parasta. Ihanaa kesää ja tsemppiä kaikille !
2018 Saarijärven SM-kisoista kotiintuomisena T14 moukarin kultaa, moukarin joukkuekulta ihanan Lotan kanssa sekä keihään hopea
Tunturitytöillä ihan huippuviikonloppu; Sallan SM-mitalien lisäksi Saanalle aluemestaruus T12 moukarissa ja 60m aj.
